Todellinen pelkotila

Tänään kirjoitan siis todellisesta esteestä pelaamiseeni. Kirjoitan meidän Rodoksen matkasta niin sen perusteella teidän on helpompi hahmottaa tämä todellinen este. Rodoksen matka oli tarkoitus olla lähes täysin lomamatka, mutta eihän sitä pelaajat osaa täysin olla lomailla niin sovimme että maksimissaan kahtena iltana mennään pelaamaan käkkyä Rodoksen Cassulle.  Eletään vuotta 2013, kun otimme äkkilähdön Rodokselle. Lento oli aamuyön lento ja päätimme ettemme nuku yöllä ollenkaan, vaan lähdemme suoraan bussiin joka lähti Tampereelta noin yhden pintaan yöllä. Katsoimme telkusta pari elokuvaa aikamme kuluksi.  Kun elokuvat loppuivat, niin ohjelmatarjontakin oli siihen aikaan yöstä huono, ainut katsottava ohjelma oli lentoturmatutkinta. Ajattelin että ei se nyt huonommin voi vaikuttaa minun lentämiseen, kun on jo valmiiksi lentopelkoa. Olin siis jo neljänä peräkkäisenä yönä nähnyt painajaisia lennosta. Jakso meni suurin piirtein näin: ”kyseessä oli iso matkustajakone, matkatavarat pakattiin ruumaan, mutta ilmeisesti tavaroissa oli jonkin verran ylipainoa, lento lähti silti vaikka oli ylipainoinen. Nousu meni hyvin, ja osan matkaa lento meni hyvin. Kunnes yht äkkiä lentokone meni ilmassa kahtia. Kahden viimeisen penkkirivin kohdalta. WHAT? Miten kone voi mennä vaan kahtia?!?! Luonnollisestikaan kukaan lennolta ei selvinnyt.” En muista mikä sen kahtia menemisen aiheutti, se ylipaino vai mikä? 

Jäin miettimään lentoturmajaksoa, mietin koko bussimatkan ja aina lentokentälle saakka. Matka oli pitkä ja nyt alkoi väsymys painaa. Kun ihmisiä alettiin ottamaan koneen sisälle, adrenaliini alkoi kehossa virrata ja jännitys sisälläni kasvaa. Menimme viimeisten joukossa lentokoneen sisälle. Jopas sattui, meidän istumapaikat olivat toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Lentoturmajaksossahan kone katkesi kahden viimeisen penkkirivin kohdalta. Minulle tuli kamala olo ja tunne etten halua todellakaan lentää tällä koneella. Istuin penkilleni ja tunsin nenässäni oudon hajun, se oli vähän niin kuin bensiinin haju ja se oli viimeinen niitti. Nousin paikaltani, laitoin takin ja repun selkääni ja sanoin Kimmolle etten lennä tällä koneelle. Olin käytävällä ja pyysin Kimmoa nousemaan. Kimmo oli niin väsynyt lähes kaksi vuorokautta valvoneena, ettei hän yksinkertaisesti jaksanut nousta penkistä ylös. Minä vakuutin Kimmolle etten lennä tällä koneella, hän saa lentää yksin jos haluaa, mutta minä en lennä. Saimme luvan lähteä rullaamaan kiitoradalle päin, minä olin vielä tuossa vaiheessa käytävällä takki päällä ja reppu selässä. Kukaan henkilökunnasta ei tullut ohjaamaan minua paikalleni. Tilanne oli ihan mahdoton, kun tajusin ettei minua päästetä enää pois vaikka kuinka haluaisin. Olimme kiitoradan päässä ja odotimme lupaa lähtöön. Joku sisälläni sai minut tajuamaan, jos en mene penkille istumaan, kohta käy huonosti. Juuri kun istahdin omalle penkille, sain turvavyön kiinni, kone sai luvan lähtöön. Minulla oli edelleen tuossa vaiheessa reppuselässä, takki päällä ja puhelin kädessä (päällä sekin.) Puhelimen ehdin juuri sammuttaa kun renkaat olivat ilmassa. Tuskan hiki vaan valui selässäni, puristin kädessä ollutta puhelinta niin lujaa kuin pystyin. Olimme menneet jo jonkun matkaa, turvavyönmerkkivalo sammui, pikkuhiljaa vaimensin puristusotetta puhelimesta ja aloin hengittää normaalisti. sain takin ja repunkin otettua pois päältä.

Kimmo sanoi jälkeenpäin, jos olisimme istuneet edessä tai oven kohdalla, hän olisi lähtenyt pois koneesta. Mutta kun istuimme avain takana ja kone oli iso, niin hän oli yksinkertaisesti niin väsynyt ettei jaksanut nousta. Onneksi hän ei noussut, sillä meillä oli todella onnistunut Rodoksen matka. Jälkeenpäin olen miettinyt syitä mitkä aiheuttivat tämän paniikinomaisen kohtauksen. Yksi syy oli varmasti myös siinä että mummoni oli kuollut vain viikkoa aikaisemmin. Olimme ehtineet juuri varata matkan kun kuulimme suru-uutisen. Olin nukkunut siis viikon jo todella huonosti ja sitten vielä valvoimme puolitoista vuorokautta ennen matkalle lähtöä ja kaiken lisäksi menimme ja katsoimme lentoturmatutkinnan. Tämän kokemuksen jälkeen olen suosiolla jättänyt ne jaksot katsomatta. Minulla on aina ollut lentopelko, mutta koskaan se ei ole yltynyt noin pahaksi. Jos joku tietää miten lentopelkoa lievennetään, otan vinkkejä vastaa. Sillä haluaisin matkustella ja käydä pelaamassa korttia enemmän maailmalla, mutta pelkoni hieman sitä estää. Normaalisti pelkoni ilmenee sydämen tykytyksinä, ahdistavana tunteena ja pakko mielle puristaa jotain käsillään, yleensä Kimmon kättä. Joten kanssa matkustajatkin kärsivät siinä sivussa, sillä siinä tilanteessa käsistäni löytyy melkoinen puristusvoima :D